Elina Saaristo oli ehtinyt omistaa Villa Hellevin kaksikymmentäseitsemän minuuttia, kun hän löysi ensimmäisen syyn olla myymättä sitä.
Syy ei ollut vaaleankeltainen puutalo, vaikka iltapäivän aurinko sai sen näyttämään melkein vastamaalatulta. Se ei ollut leveä kuisti, jolla Hellevi-täti oli tarjoillut vadelmamehua niin kauan kuin Elina muisti, eikä eteisen tuttu tuoksu, jossa sekoittuivat puu, vanha villa ja aavistus mehiläisvahaa.
Syy oli kasvihuone.
Elina oli nähnyt sen viimeksi neljä vuotta aikaisemmin. Silloin Hellevi oli vielä kulkenut puutarhassa kahden kepin avulla ja kieltäytynyt istumasta ennen kuin päivän tomaatit oli kasteltu. Kasvihuoneessa oli ollut niin paljon lehtiä ja kypsyvien hedelmien tuoksua, että sisälle astuminen oli tuntunut matkalta toiseen ilmastoon. Hellevi oli leikannut heille kummallekin tomaatin, ripotellut pinnalle suolaa suoraan kämmeneltään ja todennut, ettei kaupan tomaatti ollut oikeastaan ruoka vaan lupaus ruoasta.
Nyt kasvihuoneelle johtava käytävä oli melkein kadonnut. Poimulehdet kumartuivat kivien päälle, minttu oli ottanut haltuunsa kokonaisen kulman ja vanhan omenapuun oksa riippui niin matalalla, että Elinan piti väistää sitä. Puutarha ei näyttänyt hylätyltä. Se näytti siltä kuin se olisi lakannut odottamasta ihmisten lupaa.
Elina pysähtyi hetkeksi omenapuun alle. Maassa lojui kolme pientä, vihreää omenaa. Yhteen oli nokkaistu siisti reikä, toisessa kulki ruskea halkeama. Kolmas oli täydellinen, jos täydellisyyteen hyväksyi sen, että omena oli pudonnut liian aikaisin.
Hellevi olisi poiminut ne kaikki. Yhdestä olisi tullut hilloa, toisesta linnunruokaa ja kolmannen hän olisi halkaissut nähdäkseen, mikä sen oli pudottanut.
Elina nosti täydellisen omenan kasvihuoneen ikkunalaudalle. Teko tuntui pieneltä vastaukselta kysymykseen, jota kukaan ei ollut ääneen esittänyt.
Se seisoi puutarhan eteläreunalla hieman vinossa, köynnösten ja korkeiden heinien takana. Valurautaiset kaaret olivat ruostuneet kauniin ruskeiksi, ja osa laseista oli sameita kuin talvinen hengitys. Silti ovi avautui yhdellä päättäväisellä nykäisyllä, ja sisällä ilma oli lämmintä ja vihreää.
Elina jäi kynnykselle.
— Tämä on vaarallisen houkutteleva, hän sanoi. — Tällaisessa paikassa ihminen ehtii kuvitella kokonaisen uuden elämän ennen kuin on tarkistanut edes katon kuntoa.
Nelli tunki hänen säärtensä välistä sisään ja aivasti kuivaan multaan.
— Juuri niin. Sinä ymmärrät. Talo voi olla järkipäätös, mutta kasvihuone on selvä houkutusyritys.
Nelli ei ollut kiinnostunut kiinteistöjen tunnevaikutuksista. Se työnsi kuononsa saviruukkujen väliin ja alkoi tutkia lattiaa sillä perusteellisuudella, jonka se tavallisesti varasi juustolle.
Elina laski avainnipun puiselle työpöydälle. Lakimies oli ojentanut sen hänelle aamulla yhdessä siistin paperipinon ja hieman liian myötätuntoisen katseen kanssa. Hellevi Aro, Elinan kummitäti ja hänen äitinsä vanhin ystävä, oli kuollut edellisenä talvena kahdeksankymmentäyhdeksänvuotiaana. Testamentissaan hän oli jättänyt talon Elinalle ja muun omaisuutensa veljentyttärelleen Mariannelle.
”Elina tietää, mitä talo tarvitsee”, Hellevi oli kirjoittanut.
Elina ei tiennyt. Hän ei edes tiennyt, mitä itse tarvitsi.
Kolmekymmentäkuusi vuotta kunnankirjastossa, niistä viimeiset neljätoista johtajana, oli päättynyt kaksi kuukautta sitten kukkiin, kakkukahveihin ja puheisiin ansaituista vapaapäivistä. Vapaus oli osoittautunut yllättävän suureksi huoneeksi. Ensimmäisinä viikkoina Elina oli nauttinut siitä, ettei puhelin soinut ennen kahdeksaa. Sitten hän oli alkanut järjestää maustekaappiaan aakkosjärjestykseen.
Se oli merkki, jota ei pitänyt väheksyä.
Hänen entinen työtoverinsa Sari oli ehdottanut vapaaehtoistyötä. Sisko oli lähettänyt linkin italialaiselle ruoanlaittokurssille. Pankin palveluneuvoja oli puolestaan puhunut sijoitussuunnitelmasta äänellä, joka sai tulevaisuuden kuulostamaan siistiltä taulukolta. Kaikki olivat tarkoittaneet hyvää. Silti Elinasta oli tuntunut, että he tarjosivat hänelle vastauksia ennen kuin hän oli ehtinyt kuulla omaa kysymystään.
Hellevi ei ollut viimeisinä vuosinaan kysynyt, mitä Elina aikoi tehdä eläkkeellä. Hän oli kysynyt, mitä Elina haluaisi oppia, jos kukaan ei arvioisi tulosta. Elina ei ollut silloin osannut vastata.
Villa Hellevi oli tullut hänen elämäänsä juuri silloin, kun päivät olivat muuttuneet väljiksi ja kaikki ystävät olivat kysyneet, mitä hän nyt aikoi tehdä. Elina oli vastannut epämääräisesti, että ensin hän kävisi talon läpi. Käytännössä se tarkoitti arviota katosta, putkista, ikkunoista ja siitä, kuinka nopeasti vanhan talon saattoi myydä ihmiselle, joka käytti sanaa mahdollisuus tarkoittaessaan remonttia.
Kasvihuone ei kuulunut suunnitelmaan.
Sen takaseinällä kasvoi vielä viiniköynnös, harva mutta elossa. Työpöydällä oli savisia nimikylttejä, rautainen istutuslapio ja emalimuki, jonka pohjalle oli kuivunut jotain ruskeaa. Hyllyllä odotti siisti rivi pieniä lasipurkkeja. Niiden etiketeissä luki Hellevin pyöreällä käsialalla: kehäkukka, sormustinkukka, tuoksuherne valkoinen.
Elina kosketti yhtä purkkia. Hellevi oli ollut viimeisinä vuosinaan hidas liikkumaan, mutta hänen kirjaimensa olivat pysyneet päättäväisinä loppuun asti.
— Katsotaan vain, Elina sanoi Nellille. — Emme tee päätöksiä.
Nelli oli löytänyt työpöydän alta kuivuneen nahkahansikkaan ja katsoi, ettei päätöksiä tosiaan tarvittu.
Pöydässä oli kolme laatikkoa. Ensimmäisessä oli narua, tylsiä lyijykyniä ja niin monta siemenpussia, että niillä olisi voinut kylvää kokonaisen niityn. Toisessa oli työkaluja. Kolmas ei auennut.
Nelli nousi takajaloilleen Elinan säärtä vasten ja nuuhkaisi laatikon reunaa.
— Jos siellä on hiiri, se on sinun, Elina sanoi. — Jos siellä on asiakirjoja, ne ovat minun. Jos siellä on kuivattu makkara, neuvottelemme.
Nelli heilutti häntäänsä. Sopimus vaikutti sen mielestä lupaavalta.
Elina veti uudelleen. Laatikko liikahti sormenleveyden ja juuttui sitten johonkin pehmeästi, kuin sen sisällä olisi ollut liian korkea esine. Hän työnsi viivoittimen raosta sisään, painoi ja veti samalla. Laatikko aukesi äkisti, ja Elina horjahti taaksepäin.
Nelli pudotti hansikkaan paheksuvasti.
Laatikossa oli vihreäkantinen vihko. Sen päälle oli teipattu haalistunut paperilappu: Puutarha 1984.
Elina nosti vihkon pöydälle. Hellevi oli pitänyt puutarhapäiväkirjaa melkein joka vuosi, mutta Elina oli nähnyt vain uudemmat, talon kirjahyllyssä säilytetyt kirjat. Tämä oli ohuempi ja kuluneempi. Sen sivut taipuivat auki kohdista, joihin oli palattu monta kertaa.
Huhtikuun merkinnöissä lueteltiin kylvöjä. Toukokuussa Hellevi oli valittanut kylmästä ja rusakoista. Kesäkuun kuudennentoista päivän kohdalla luki:
50 vuotta. Sade alkoi yöllä eikä tauonnut. Kahvit salissa, 23 henkeä ja kaksi koiraa. Riston kakku kallistui matkalla mutta peitimme vahingon mansikoilla. Liisa kantoi ruukut kuistilta suojaan. Kaikki mahtuivat, kun oli pakko.
Elina hymyili. Hän oli ollut tuona kesänä kaksikymmentävuotias ja kesätöissä Turussa. Hän muisti lähettäneensä Helleville kortin, jossa oli kuva linnasta, mutta ei ollut päässyt juhliin.
Vihkon välistä liukui valokuva ja putosi kuvapuoli alaspäin pöydälle.
Se oli tavallinen kymppikuva, reunoiltaan hieman kaartunut. Taakse oli kirjoitettu sinisellä musteella:
Hellevin 50-vuotispäivä 16.6.1984. Koko joukko puutarhassa.
Elina käänsi kuvan.
Parikymmentä ihmistä seisoi Villa Hellevin eteläseinustalla. Keskellä Hellevi nauroi pää taaksepäin, yllään kirkkaanpunainen mekko. Hänen vieressään seisoi nuori Risto Aro, tumma tukka otsalle valahtaneena ja kakkulapio kädessään. Joku oli nostanut puutarhatuolin kukkapenkkiin, jotta takarivin kasvot näkyisivät. Kuvan oikeassa reunassa vaalea nainen oli jäänyt puolittain omenapuun rungon taakse.
Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että ihmiset siristivät silmiään.
Elina katsoi uudelleen päiväkirjan merkintää.
Sade alkoi yöllä eikä tauonnut.
Hän vei valokuvan kasvihuoneen ovelle parempaan valoon. Ehkä kuva oli otettu toisena päivänä ja kehitetty syntymäpäiväkuvien kanssa. Sellaisia virheitä sattui. Hellevikin oli voinut muistaa päivämäärän väärin kirjoittaessaan kuvatekstiä myöhemmin.
Kuvan etualalla kukki valkoinen kasvi. Se nousi korkeana ja ilmavana kivireunaisen penkin takaa. Hennot kukat näyttivät pieniltä lautasilta tummien varsien päässä.
Elina kääntyi katsomaan kasvihuoneen ulkopuolelle.
Sama kivireunus oli yhä paikallaan, vaikka sammal peitti sen puoliksi. Sen takana kasvoi valkoisia syysvuokkoja. Kukat heiluivat hiljaa elokuun tuulessa.
Hellevi oli opettanut niiden nimen Elinalle jo lapsena. Syysvuokko on vähän kuin minä, hän oli sanonut. Se tulee paikalle myöhään mutta käyttäytyy kuin juhlat olisi järjestetty juuri sitä varten.
Elina palasi vihkon ääreen ja selasi elokuulle.
Sivut olivat täynnä säähavaintoja, kitkemistä ja lyhyitä huomioita kasvien voinnista. Elokuun yhdeksännentoista päivän kohdalle Hellevi oli piirtänyt pienen tähden.
Valkoinen syysvuokko avasi ensimmäisen kukkansa. Liian kaunis ollakseen vielä nimetön.
Elina luki rivin kahdesti.
Sitten hän asetti valokuvan sen viereen.
Kesäkuun kuudestoista päivä: kaatosade. Elokuun yhdeksästoista päivä: ensimmäinen kukka. Valokuvassa paistoi aurinko ja syysvuokko oli täydessä kukassa.
— No niin, hän sanoi.
Nelli nosti päänsä hansikkaasta.
— Joko Hellevi ei tuntenut omaa puutarhaansa tai tämä kuva ei ole kesäkuulta.
Nelli piti jälkimmäistä niin ilmeisenä, ettei kommentoinut.
Portin suunnalta kuului metallinen kolahdus. Hetken kuluttua korkeat heinät rasahtivat, ja niiden välistä ilmestyi nainen, jolla oli sininen pellavapusero, harmaat hiukset ja käsivarrellaan kori.
— Tiesin, että näin auton, nainen huusi. — Mutta en tiennyt, oliko se sinä vai joku, joka aikoo mitata ikkunat ja muuttaa tämän majataloksi.
Elina tunnisti Aila Mäkisen. Tämä oli asunut naapuritalossa ainakin siitä asti, kun Elina oli ollut lapsi, ja puhui yhä samalla tavalla kuin keskustelu olisi alkanut varttia aikaisemmin.
— Minä vain katson paikkoja, Elina sanoi.
— Niin kaikki sanovat ennen kuin ostavat kolme litraa maalia ja huomaavat omistavansa talon loppuikänsä.
— En ole ostanut vielä maalia.
— Hyvä. Hellevi inhosi liian valkoisia seiniä. Hän sanoi, että sellaisessa huoneessa ihminen alkaa varoa omia ajatuksiaankin.
Aila astui kasvihuoneeseen, ojensi korin Elinalle ja kumartui tervehtimään Nelliä. Korissa oli pullapitko ja purkillinen omenahilloa.
— Ajattelin, ettet kuitenkaan muistanut syödä.
— Muistin minä.
— Ajatteleminen ei ole syömistä.
Aila suoristautui ja huomasi pöydällä olevan vihkon.
Hänen ilmeensä muuttui niin vähän, että joku toinen ei ehkä olisi huomannut. Kirjastossa vietetyt vuodet olivat kuitenkin opettaneet Elinalle, että ihmiset paljastivat eniten juuri sillä hetkellä, kun yrittivät näyttää siltä, etteivät olleet nähneet mitään.
— Löysin tämän laatikosta, Elina sanoi. — Ja tämän kuvan sen välistä.
Aila ei koskenut valokuvaan. Hän nojautui lähemmäs.
— Hellevin viisikymppiset, Elina sanoi. — Ainakin tekstin mukaan.
— Olin siellä.
— Satoiko koko päivän?
— Satoi. Riston kakku oli surullinen näky, ennen kuin Hellevi pelasti sen mansikoilla.
— Sitten kuva on väärältä päivältä. Katso kukkia.
Aila otti silmälasit puseronsa kaula-aukosta ja asetti ne nenälleen. Hän tarkasteli kuvaa ensin kaukaa, sitten läheltä. Elina näki hetken, jolloin Ailan katse siirtyi kukkapenkistä kuvan oikeaan reunaan, omenapuun takana seisovaan vaaleaan naiseen.
Ailan käsi puristui pöydän reunaan.
— Mitä nyt? Elina kysyi.
Aila nosti valokuvan. Kasvihuoneen lämmin hiljaisuus tuntui äkkiä tarkalta ja odottavalta. Ulkona syysvuokot liikkuivat tuulessa, valkoiset kukat edestakaisin kuin pienet päät, jotka kieltäytyivät olemasta samaa mieltä.
— Tämä ei voi olla Hellevin syntymäpäiviltä, Aila sanoi.
— Sen minäkin päättelin.
— Ei vain sateen vuoksi.
Aila osoitti kuvan reunassa seisovaa naista.
— Tuo on Liisa Kallio.
Nimi ei sanonut Elinalle mitään. Hän odotti.
Aila laski kuvan hyvin varovasti takaisin päiväkirjan viereen.
— Ja jos tämä otettiin silloin kun syysvuokot kukkivat, Liisa ei olisi voinut olla täällä.
— Miksi ei?
Aila katsoi Elinaa silmälasiensa yli.
— Koska siihen mennessä hän oli ollut kadoksissa jo yli kuukauden.
***
Jatkuu...

Ei kommentteja:
Lähetä kommentti